Hypätään yhdessä

Minä olen sinussa ja sinä olet minussa. Kuljemme täällä ajassa samaa kauneutta kohti. Kipuilemme ja riudumme.
Koitamme päästä irti ja päästä perille.
Pyrimme johonkin minkä olemassa olosta emme ole ihan varma. Sisällämme on tieto jostain suuremmasta kauneudesta ja pyhyydestä. Jostain sellaisesta mihin sanat eivät riitä. 

Tieto siitä polttaa sisällämme, ja saa meidät ajamaan itsemme hulluuden partaalle, kun etsimme sitä jotain.
Pelastusta ja armahdusta, jotain suurta tarkoitusta.
Jotain mikä antaisi vastauksen olemassaolollemme.
Ottaisi syliin ja näyttäisi tarkoituksen.
Paijaisi ja lupaisi pitää huolta, helliä ja suojella.

Se liekki sisällämme on elämänvoima, ikuisuuden mysteeri, rakkaus minkä voimaa ei voi sanoin määritellä.
Se pelottaa. Saa haukkomaan ilmaa ja pidättämään hengitystä. 

Tuntuu pelottavalle antautua tuolle sisäiselle voimalle, ja antaa sen ilmentää itseään tässä elämässä. Minussa.

Miten minä voisin muka olla jotain suurta, koska olen vain pieni ja tavallinen ihminen.
Pelokas pieni lintu.
Turvaton lapsi.
Menen mieluummin piiloon kuin antaudun maailman sykkeelle.

Ajatus siitä, että voin saada kaiken, tai olla täydellisen onnellinen, on melkein mahdoton. Mieli ei anna uskoa siihen.
Pitää pidätellä, piilotella ja vähätellä.
Surkutella ja uhriutua.
Vaikka tekisi mieli huutaa. 

Antaa sisäisen voiman räiskyä räkänä poskille, ja päästä ulos voimakkaana liikkeenä, tanssina tai päättömänä
Tekisi mieli irrotella ja päästä irti.
Antaa kaiken olla juuri niin kuin se on.
Koska minun pinnistelyni ei johda mihinkään. Maailma jatkaa eloaan, ja liike pysyy.

riehumisena.

Joten tässä.
Ota minua kädestä ja hypätään yhdessä. Huudetaan ja annetaan elämälle mahdollisuus. Otetaan vastaan se kaikki hyvä ja hieno, mikä on ihan tuossa meidän edessä.
Odottaa siinä, että tajuaisimme tarttua. Rikkoisimme yhdessä lasin, ja kävisimme käsiksi. Koska mitä vittua tässä enää odotellaan. Maailma on tässä.
Ja elämä on meissä.
Rakas ystäväni.

Hävyksissä

Olen päästänyt itseni taas hävyksiin
Piiloon verhon taa
Painanut pausen pohjaan

Kaikki on tuntunut tahmealta
Hankalalta 

Ego on huutanut etten osaa enkä pysty
En riitä enkä kelpaa

Olen ollut piilossa itseltäni ja kaikilta muilta
Lamautuneena siitä epätoivosta,
että eikö tämä koskaan helpota
Eikö koskaan tule autuus ja lakaise voimallaan kaikkea pimeää pois

Enkö tule valmiiksi
Enkö pääse perille

Katkerana olen luetellut elämälle tekemiäni töitä
Itkettyjä itkuja
Puhuttuja sanoja ja huudettuja huutoja
Kaikkia suuria oivalluksia, pudotettuja taakkoja ja avattuja ovia
Pimeyteen tehtyjä valopolkuja

Olen räpiköinyt
Elämän suuren ihmeen äärellä
Huutanut lasiseinän takana
Koittanut kurottaa ja tarttua tuohon ihmeeseen

Mutta en pysty
En yletä
En kykene
Olen vajavainen
Epätäydellinen

Hukassa

Ja sadanseitsemänkymmenenkahdeksannen kerran
Minun on taas löydettävä itseni
Paijattava ja silitettävä
Nähtävä kauneus
Kuultava elämän rytmi ja sen naurettava keveys

Ei tarvi löytää perille
Tai kulkea polkuja
Ei tarvi ratkaista mysteerejä
Tietää ja ymmärtää
Saada sulkia hattuun

Ja sehän se kaikkein vaikeinta onkin
Antautua kaikelle
Avata itsensä elämälle
Tähän hetkeen ja tyhjyyteen
Olla vaan ilman puskemista ja pyrkimistä
Luottaa siihen, että elämä kantaa

Ja että kaikki on hyvin

Ei ole hätää

Äitiydestä

Äitiys on ollut minulle

Kasvamista
Yksin selviämistä
Väsymystä
Ahdistusta

Se on ollut
Pelkoa ja menettämistä
Syyllisyyttä
Häpeää ja riittämättömyyttä

Ja samalla elämääkin suurempaa
Varmuutta
Rohkeutta
Luottamista
Iloa ja rakkautta

Se on ollut auki repivää ja korjaavaa
Pyyteetöntä rakkautta,
mikä parantaa ja eheyttää

Välillä tuntuu, kun heräisin unesta ihmettelemään, että ovatko nämä ihmisen taimet todella minusta tulleita? Ja onko heidän elämänsä todella minun vastuullani?

Äitiys on hämmentävää
Jotain mitä ei pysty järjellä selittämään
Jotain mihin ei pysty mitenkään varautumaan

Äitiys tulee ja lyö lekalla päähän

Rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain niin ääretöntä, että sen kokonaisvaltainen tunteminen on jopa pelottavaa

Välillä tuntuu, että sydämeni repeää ja kehoni pakahtuu siitä rakkaudesta ja kiitollisuudesta, mitä tunnen lapsiani kohtaan
Ja välillä tuntuu, että kaikki olisi helpompaa, jos lapsia ei olisikaan

Äitiys on heittäytymistä
Antautumista
Itsensä haastamista
Pysähtymistä ja yhdessä ihmettelemistä

Se on verta, räkää, kyyneleitä
Ja raskausarpia
Se on väsymystä ja kehostaan luopumista
Imetystä, ruokkimista, väsymystä ja itsensä unohtamista

Ei ole hyvää tai huonoa äitiyttä
On vain äitejä ja lapsia
Jokaisen elämässä tarkoituksensa
Juuri se, mitä kenenkin polulle on annettu
Juuri se, mitä meidät valinnut lapsi on tullut meille antamaan
Ja se, mitä meidän on tarkoitus antaa heille

Ja sitten on tietysti myös isejä
Joita ilman ei olisi äitejä

Keho ja minä

Me ei olla kavereita
Keho ja minä

Ensimmäinen muisto kehoni kokoon liittyen on se, kun olin eka-tokaluokkalaisena matkalla yleisurheilutreeneihin kahden luokkakaverin kanssa, ja toinen tokaisi että hei katso, ton reisi on yhtä iso kun meidän kahden yhteensä. Tunsin olevani huonompi ja häpesin.

Samoihin aikoihin kirjoitin kotona jääkaapin oveen lapun missä luki etten saanut syödä kello seitsemän jälkeen enää mitään.

En muista, että kukaan olisi koskaan lapsena kehunut minua kauniiksi tai nätiksi, ottanut syliin ja kertonut, että olen riittävä ja täydellinen juuri sellaisena.

Teini-iässä laihduin kovasti, yhtäkkiä kasvun myötä. Silloin muistan saaneeni paljon huomiota ja ihailua.

Ensimmäisen poikaystäväni uusi tyttöystävä päätti eromme jälkeen myrkyttää minua ja kehoani. He soittelivat minulle yhdessä ilkeitä puheluita, joissa tyttö uhkasi hakata minut ja poika kertoi ettei ollut muutaman seurusteluvuoden aikana koskaan edes tykännyt minusta.
Törmäsin heihin vapputorilla, ja tyttö haukkui minua kovaan ääneen Läskiksi Huoraksi.

Pelkäsin. Häpesin. Sulkeuduin kuoreeni.

Ensimmäiseen omaan kotiin 19-vuotiaana muuttaessani olin yksin. Ja söin. Pelkäsin pimeällä, maantasalla olevassa kodissani, ja ennen nukkumaanmenoa vilkuilin ikkuinoista valkoisia hankia ja tutkin ettei missään vaan näkynyt jalanjälkiä. Kaapissani oli paljon suklaata, ja se tuntui ainoalta lohdulta. Ystävältä.

En ollut koskaan tyytyväinen kehooni. Laidutin ja söin taas. Olin hukassa itseni kanssa.

Ja yksin. Henkisesti siis.

Eräs deittikumppani sanoi kerran kirjahyllyssäni olevia vanhoja kuvia katsellessaan, että voi kunpa näyttäisin edelleen tuolta, niin ehkä sitten suhteellamme voisi olla jotain tulevaisuutta.

Inhosin itseäni, ja kehoani. Välillä laihduin, mutten edelleenkään tuntenut olevani kaunis tai riittävä.

Äitini sanoi monesti, että kun saisin edes viisi kiloa pois, niin sekin olisi jo todella hyvä.

Päähäni oli jostain iskostunut ajatus siitä, että lihavat naiset eivät saa miehiä. Tämä uskomus on ollut erittäin vahvassa, enkä edelleenkään tiedä mistä se on tarkalleenottaen tullut, koska järjellä ja koko sydämelläni tiedän, ettei se pidä paikkaansa.

Ennen seurustelua aviomieheni kanssa pelkäsin, että hän pitää minua liian isokokoisena, koska on itse hyvin hoikka ja urheilullinen. Ettei hän voisi olla kanssani sen takia, että kehoni ei olisi hänelle tarpeeksi hyvä.

Kolmen keskenmenon jälkeen tunsin kuinka kehoni oli viimeistään todella pettänyt minut. Viimeisetkin rippeet sen kunnioituksesta ja vaalimisesta olivat kadonneet.

Ja edelleen nyt, kahden lapsen kantaneena ja synnyttäneenä naisena, en osaa arvostaa kehoani.

Alkuvuoden epäonnistuneen laihdutusyrityksen tiimoilta, olen pikkuhiljaa päässyt syvemmälle ja syvemmälle tässä minun ja kehoni problemaattisessa suhteessa. Muita elämän taakkoja riisuessa
olen päässyt käsiksi pimeimpään tunteeseen mitä kehoni syvyyksiin olen istuttanut, nimittäin vihaan.

Viha on niin syvää, että se on osaksi myös halveksuntaa. Todella mustaa ja kylmää tunnetta, mikä majailee erityisesti lantioni seudulla, missä asuu myös naiseus ja perusturvallisuuden juurichakra.

Tämä viha on se, mikä on saanut nämä kaikki vuodet minut inhoamaan itseäni, tunnesyömään ja addiktoitumaan ruokaan.

Tämä viha on pienen tytön vihaa vanhemmille ja maailmalle siitä, että minua ei ole nähty. Ei ole suojeltu, hellitty, rakastettu ehdoitta, valettu luottamusta eikä otettu huomioon kaikkine tunteineni ja puolineni.

Olen kääntänyt sen vihan itseeni, ja hakenut syömisestä ja herkuista sitä rakkauden korviketta, mitä olisin silloin pienenä tyttönä kaivannut.

Olen rajoittanut ja piiskannut itseäni suhteessa syömiseen, ja vihannut itseäni aina kun olen sortunut. Rakkaudettomuus on ollut minun syytäni, ja olen ansainnut kaiken tämän piiskaamisen, vihaamisen ja halveksimisen.
Näin olen siis ajatellut ja luullut.

Ja nyt, kun näen tämän kaiken, ymmärrän kaiken.

Olen nyt päästänyt irti kaikesta kontrollista, kieltämisestä ja laihduttamisesta. Olen syönyt suklaata lähes päivittäin ja lihonnut. Ja vaikka epäonnistujan viiltävä ruoska meinaa vielä heilua kovasti, kun katson peiliin, niin uskon vahvasti, että minun on käytävä tämä kaikki läpi. Myllättävä näissä itseinhon, arvottomuuden ja halveksunnan tunteissa niin kauan kun löydän jostain pienen lempeyden oljenkorren mihin tarttua, jotta voin pikkuhiljaa ruveta rakastamaan itseäni ja kehoani. Ja jotta voin lopulta olla yhtä kehoni kanssa niin, että se ei ole enää irrallinen osa minua.

Uskon, että tämän prosessin myötä myös kehoni löytää luonnollisen kevyen muotonsa, ilman pakottamista.
Ja vaikka tämä kaikki tuntuu hirmuisen vaikealta ja välillä toivottomalta, niin tunnen jokaisella solullani, että tämä on viimeinen suuri taakkani ja siitä irti päästäminen, jotta voin pikkuhiljaa alkaa elää kokanaisena, omana itseni; kauniina täydellisenä, haavoittuvaisena, rakkaudentäyteisenä, vapaana ihana itsenäni, vaimona ja äitinä.

Irtipäästämisiä

Päästän irti
Syvästä häpeästä,
kaukaa sisisimmästä

Sen halvaannuttavasta otteesta,
joka on saanut minut kyseenalaistamaan
oikeuttani olla ja elää
Joka on saanut minut luulemaan,
että kaikki pitää ansaita
Etten ole hyvän arvoinen

Päästän irti syyllisyydestä,
kalvavasta kylmästä tunteesta,
joka on sitonut minut lonkeroihinsa
niin, että välillä on ollut vaikea hengittää
Puristavassa otteessaan se on saanut
minut uskomaan, että olen vastuussa kaikesta ja kaikista
Se on painanut minua alas ja antanut minun
elää vain hyvin pienenä
Määrittänyt minut pienen pieneen lokeroon,
joiden rajojen sisällä eläminen on ollut
hyvin hyvin raskasta

Päästän irti pelosta
Menettämisen pelosta
Epäonnistumisen pelosta
Vastaanottamisen pelosta
Kuolemanpelosta

En tarvitse teitä enää

Kiitos, kun olette olleet kanssani
koko elämäni
Rakentaneet muuria ympärilleni
Ja auttaneet minua pysymään kasassa

Nyt olen niin vahva,
että sisinpäni pitää minut kasassa
Uskallan olla tyhjä
Ja uskallan olla täysi

Olen kokonaisena juuri se mitä olen
Ilman mitään ylimääräistä
Puhtaana ja paljaana

Vapaana
Minä itse

Kanna minua

Minua ei ole kukaan koskaan kantanut
Henkisesti siis

Ottanut kaikkia murheitani ja tehnyt maailmaa paremmaksi

Olen ajatellut, etten ole sen arvoinen
Että on minun tehtäväni kantaa kaikkia muita

Olen inhonnut itseäni tästä syystä
Ajatellut olevani jotenkin viallinen

Olen etsinyt pelastajaa koko elämäni
Että tulisi joku ja tekisi minusta paremman
Korjaisi kaikki haavat ja pitäisi sylissään

Pelastusta ei ole löytynyt ihmisistä tai asioista, ei kauas lähtemisestä eikä hiljaa paikallaan olemisesta
Olen ajatellut ettei kukaan ymmärrä minua
Että sisimpäni on niin näkymätön ettei kukaan näe minua
Olen huutanut sisälläni, mutta kukaan ei ole kuullut

Tuhansien itkujen ja sisäisen työn jälkeen olen edelleen lähtöpisteessä
Pieni näkymätön tyttö sisälläni tuskaansa käpertyneenä
Itseäni inhoten
Lähellä olevien ihmisten sanat itseäni vastaan tulkiten
Koska itse inhoan itseäni, ei kukaan voi minua juuri tällaisena rakastaa

Muutama päivä sitten kirjoitin ylös,
"Kanna minua elämä"
Että jos kukaan muu ei minua kanna, niin tulisi edes maailmankaikkeus, ja tekisi ihmeitään

Kunnes tänään palasin taas tämän saman äärelle
Mieheni sanoista loukkaantuneena itkin pienen tytön kyyneleitä
Itkin vanhoja haavoja ja itseni hylkäämistä
Pienen tytön pelkoja ja suruja

Ja jostain sisältä kaukaa nousi pikkuhiljaa syvä ymmärrys siitä, ettei koskaan tule olemaan ketään tai mitään, joka minut pelastaisi tai minua kantaisi
Ei ketään muuta kuin minä itse

Ei mieheni voi minua kantaa, eikä pidäkään
Hänen tehtävänsä on ollut tökkiä minun kipukohtiani tavalla, joka saisi minut vihdoin näkemään oleellisen
Sen mitä olen koko elämäni etsinyt
Suurta voimaa
Rakkauden voimaa

Olen nähnyt sen kaikkialla muualla mutten ole suonut sitä itse itselleni

Niin päivänselvä juttu
Sadoista kirjoista luettu, ja satojen puheiden sanomana kuultu
Mutta vasta nyt, 33-vuotiaana sain suihkussa itkiessäni ensimmäistä kertaa todellisen kokemuksen tästä kaikesta
Kokemuksen, mikä meni ymmärrystä, järkeä ja tunteita syvemmälle

Tästä lähin koitan siis parhaani mukaan kantaa itse itseäni
Parannella haavojani, paijata lempeästi ja raottaa valoa kaikista pimeimpäänkin luolaan itse itsessäni

Kantaa itseäni rakkaudella

Tyttäreni

Ikuisuuksista saavuit ja muutit elämäni
Jo silloin, kun marraskuisena iltana katsoin epätodellista positiivista raskaustestiä

Voin pahoin ja pelkäsin
Ihmettelin elämää ja sen yllätyksellisyyttä
Olin yksin enkä ymmärtänyt
Tunsin häpeää ja toivottomuutta

Mutta silti, sisälläni oli suuri varmuus
Äidiksitulemisen onni
Ja tunne,
että kaikki oli kuten pitikin

Tyttäreni tähdistä
Tumma kihara tukka päässään

Itkit ja huusit, veit minusta kaiken
Luulin etten selviäisi
Murenin pala palalta
Pelkäsin että romahdan
Lakkaan olemasta

Mutta rakastin
Niin syvästi, että pakahduin

Suuri voima roihusi sisälläni
eikä ollut vaihtoehtoa
Ei kysymystäkään siitä,
ettenkö olisi selvinnyt

Kiitos tyttäreni, että saavuit
Muutit elämäni
Niinkuin oli tarkoitettu
Revit minut rikki
Jotta voisin olla täydempi
Näytit rakkauden
mitä en ehkä koskaan voi täysin ymmärtää

Kiitos, että saan oppia kanssasi
Nauraa ja itkeä
Huutaa ja hullutella
Ottaa syliini ja kadota sielujemme syleilyyn
Viisas, kaunis, herkkä tyttäreni

Elämä

Minussa on kaikki

Täydellinen luottamus elämään
Usko hyvästä ja sallimus pahalle
Minussa on maailmankaikkeuden
kaikki valo ja varjot
Kaikki tunteet
Kaikki täyttymys ja kaikki tyhjyys

Elämä on tässä ja nyt
Nautin, iloitsen, luotan ja tunnen
Sallin kaiken itsessäni ja muissa

Hyppään elämän virtaan
Ja annan sen viedä

Tyhjyys

Tulla niin tyhjäksi, että täyttyy
Riisua suojamuurit ja naamiot
Sukeltaa pelottavaan tyhjyyteen

Tyhjyyteen, missä ei ole mitään
Ei ketään

Kaikki merkitys häviää
Pelottaa
Miten minä voin olla jos ei ole mitään
Pysähdyn tyhjyyden äärelle
Ja näen

Tyhjyydessä onkin kaikki
Ilman määritelmiä ja selityksiä
Autuus ja totuus
Elämä ja kaikenkattava kauneus
On

Minä

Minä uskon ihmiseen ja elämään
Enkeleihin ja ikuisuuteen
Uskon kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkoituksensa
Uskon sieluun ja maailmankaikkeuteen
Korkeampaan viisauteen ja puhtaaseen rakkauteen
Uskon valoon ja varjoon
Ikuiseen elämään

Meditoidessa mun rajat häviää ja olen yhtä kaiken kanssa
Tunnen maan ja taivaan
Ja kaiken sen välissä

Uskon viisauteen, sisäiseen tietoon
Kauneuteen ja kaikkivoipaisuuteen
Uskon yhteyteen
Siihen hetkeen, kun sielu löytää toisen

Uskon katseeseen ja kehon kieleen
Rytmiin, elämänrytmiin
Naiseuteen ja mieheyteen
Liikkeeseen ja kosketukseen

Uskon haavoihin, rikki revittyyn
Anteeksi antamiseen ja eheytymiseen
Uskon mahdollisuteen
Uudelleen aloittamiseen
Uskon unelmiin, haaveisiin
Todeksi tekemiseen

Uskon minuun
Herkkään ja viisaaseen
Ikuisuuden peiliin
Pyyteettömään rakkauteen
Ja täydeksi tulemiseen

 

Kehoni

Kehoni
Kotini
Kuin vieraasta maasta

Ota minua kädestä kiinni
Kuljeta pitkin kaariasi
Katso syvälle silmiin,
että näen

Sinun kauneutesi
Kahleista huolimatta
Kotini

Minä riitän

Olen hiljaa ja katson.

Ulkona olevaa kauneutta ja sisälläni olevaa tyhjyyttä.

Päässä humisee ja kurkkua kuristaa.

Suru virtaa kyyneleinä kasvoille. Tippuu leuasta rinnuksille.

Kunpa näkisin kauneuden myös sisälläni. Mutta olen kadoksissa. Menneessä. Haavoissa. 

Keho ei päästä irti. 

Sattuu. 

Kunnes sydämessä tuntuu pienen pieni väläys. Pienenpieni siemen. Missä rakkaus asuu.

Syke lyö läpi kehon. Antaa rytmin. Voiman. Ja tahdon. 

Minä olen.

Se riittää.