Keho ja minä
Ensimmäinen muisto kehoni kokoon liittyen on se, kun olin eka-tokaluokkalaisena matkalla yleisurheilutreeneihin kahden luokkakaverin kanssa, ja toinen tokaisi että hei katso, ton reisi on yhtä iso kun meidän kahden yhteensä. Tunsin olevani huonompi ja häpesin.
Samoihin aikoihin kirjoitin kotona jääkaapin oveen lapun missä luki etten saanut syödä kello seitsemän jälkeen enää mitään.
En muista, että kukaan olisi koskaan lapsena kehunut minua kauniiksi tai nätiksi, ottanut syliin ja kertonut, että olen riittävä ja täydellinen juuri sellaisena.
Teini-iässä laihduin kovasti, yhtäkkiä kasvun myötä. Silloin muistan saaneeni paljon huomiota ja ihailua.
Ensimmäisen poikaystäväni uusi tyttöystävä päätti eromme jälkeen myrkyttää minua ja kehoani. He soittelivat minulle yhdessä ilkeitä puheluita, joissa tyttö uhkasi hakata minut ja poika kertoi ettei ollut muutaman seurusteluvuoden aikana koskaan edes tykännyt minusta.
Törmäsin heihin vapputorilla, ja tyttö haukkui minua kovaan ääneen Läskiksi Huoraksi.
Pelkäsin. Häpesin. Sulkeuduin kuoreeni.
Ensimmäiseen omaan kotiin 19-vuotiaana muuttaessani olin yksin. Ja söin. Pelkäsin pimeällä, maantasalla olevassa kodissani, ja ennen nukkumaanmenoa vilkuilin ikkuinoista valkoisia hankia ja tutkin ettei missään vaan näkynyt jalanjälkiä. Kaapissani oli paljon suklaata, ja se tuntui ainoalta lohdulta. Ystävältä.
En ollut koskaan tyytyväinen kehooni. Laidutin ja söin taas. Olin hukassa itseni kanssa.
Ja yksin. Henkisesti siis.
Eräs deittikumppani sanoi kerran kirjahyllyssäni olevia vanhoja kuvia katsellessaan, että voi kunpa näyttäisin edelleen tuolta, niin ehkä sitten suhteellamme voisi olla jotain tulevaisuutta.
Inhosin itseäni, ja kehoani. Välillä laihduin, mutten edelleenkään tuntenut olevani kaunis tai riittävä.
Äitini sanoi monesti, että kun saisin edes viisi kiloa pois, niin sekin olisi jo todella hyvä.
Päähäni oli jostain iskostunut ajatus siitä, että lihavat naiset eivät saa miehiä. Tämä uskomus on ollut erittäin vahvassa, enkä edelleenkään tiedä mistä se on tarkalleenottaen tullut, koska järjellä ja koko sydämelläni tiedän, ettei se pidä paikkaansa.
Ennen seurustelua aviomieheni kanssa pelkäsin, että hän pitää minua liian isokokoisena, koska on itse hyvin hoikka ja urheilullinen. Ettei hän voisi olla kanssani sen takia, että kehoni ei olisi hänelle tarpeeksi hyvä.
Kolmen keskenmenon jälkeen tunsin kuinka kehoni oli viimeistään todella pettänyt minut. Viimeisetkin rippeet sen kunnioituksesta ja vaalimisesta olivat kadonneet.
Ja edelleen nyt, kahden lapsen kantaneena ja synnyttäneenä naisena, en osaa arvostaa kehoani.
Alkuvuoden epäonnistuneen laihdutusyrityksen tiimoilta, olen pikkuhiljaa päässyt syvemmälle ja syvemmälle tässä minun ja kehoni problemaattisessa suhteessa. Muita elämän taakkoja riisuessa
olen päässyt käsiksi pimeimpään tunteeseen mitä kehoni syvyyksiin olen istuttanut, nimittäin vihaan.
Viha on niin syvää, että se on osaksi myös halveksuntaa. Todella mustaa ja kylmää tunnetta, mikä majailee erityisesti lantioni seudulla, missä asuu myös naiseus ja perusturvallisuuden juurichakra.
Tämä viha on se, mikä on saanut nämä kaikki vuodet minut inhoamaan itseäni, tunnesyömään ja addiktoitumaan ruokaan.
Tämä viha on pienen tytön vihaa vanhemmille ja maailmalle siitä, että minua ei ole nähty. Ei ole suojeltu, hellitty, rakastettu ehdoitta, valettu luottamusta eikä otettu huomioon kaikkine tunteineni ja puolineni.
Olen kääntänyt sen vihan itseeni, ja hakenut syömisestä ja herkuista sitä rakkauden korviketta, mitä olisin silloin pienenä tyttönä kaivannut.
Olen rajoittanut ja piiskannut itseäni suhteessa syömiseen, ja vihannut itseäni aina kun olen sortunut. Rakkaudettomuus on ollut minun syytäni, ja olen ansainnut kaiken tämän piiskaamisen, vihaamisen ja halveksimisen.
Näin olen siis ajatellut ja luullut.
Ja nyt, kun näen tämän kaiken, ymmärrän kaiken.
Olen nyt päästänyt irti kaikesta kontrollista, kieltämisestä ja laihduttamisesta. Olen syönyt suklaata lähes päivittäin ja lihonnut. Ja vaikka epäonnistujan viiltävä ruoska meinaa vielä heilua kovasti, kun katson peiliin, niin uskon vahvasti, että minun on käytävä tämä kaikki läpi. Myllättävä näissä itseinhon, arvottomuuden ja halveksunnan tunteissa niin kauan kun löydän jostain pienen lempeyden oljenkorren mihin tarttua, jotta voin pikkuhiljaa ruveta rakastamaan itseäni ja kehoani. Ja jotta voin lopulta olla yhtä kehoni kanssa niin, että se ei ole enää irrallinen osa minua.
Uskon, että tämän prosessin myötä myös kehoni löytää luonnollisen kevyen muotonsa, ilman pakottamista.
Ja vaikka tämä kaikki tuntuu hirmuisen vaikealta ja välillä toivottomalta, niin tunnen jokaisella solullani, että tämä on viimeinen suuri taakkani ja siitä irti päästäminen, jotta voin pikkuhiljaa alkaa elää kokanaisena, omana itseni; kauniina täydellisenä, haavoittuvaisena, rakkaudentäyteisenä, vapaana ihana itsenäni, vaimona ja äitinä.
